Työttömän päivä

Koirani tulee ilmoittamaan kahdeksalta haluavansa ulos. Kerään päivällä tarvitsemani asiat ja lähden kävelemään vanhempien luokse kahville, jonne jätän myös koirani hoitoon.

Kahviteltuamme päätän tehdä meille ruokaa. Kello lähestyy kahtatoista joten lähden kävelemään Etsivänuorisotyön ohjaajan luokse.

Siellä keskustelemme työllistymisestä sekä raha-asioista ja niiden hoitamisesta, sekä laitamme uuden lähetteen menemään kuntouttavaan työtoimintaan. Siihen menee noin tunti jonka jälkeen lähden hakemaan auton kotoa ja lähden työvoima toimistolle.

Saan auton parkkiin yritän löytää ilmaisen paikan, mutta se ei aikarajan takia aina onnistu. Kävelen ripeästi työvoima toimiston kolmanteen kerrokseen ja huokaisen onnekseni olevan hiukan etuajassa, joten rupean kirjoittamaan tekstiä joka minua on pyydetty Ilonan avoimessa toiminnassa kirjoittamaan. Minuutit kuluvat ja minut pyydetään sisään. Puhumme tulevaisuuden suunnitelmistani ja siitä että kuntouttavasta työtoiminnasta ei ole kuulunut mitään vaikka laitoimme hakemuksen jo yli neljä kuukautta sitten.

Tapaamisemme päättyy ja suuntaan kohti Serpan kokusta. Kokouksessa suunnittelemme mitä temme tulevalla viikolla. Siinä vierähtää puolitoista tuntia.

Hyppään autooni ja jatkan matkaa Ilonan avoimeen toimintaan josta pääsen lähtemään kotia kohti kuudelta illalla.

Tekstin on kirjoittanut HZ

Sananen yhteiskunnan normeista

 Työttömistä usein ajatellaan, että he ovat työttömiä koska eivät ole yrittämisestään huolimatta saaneet töitä. Tämä on toki yleistä, mutta haluan tuoda esille myös oman näkökulmani – olen nimittäin työtön omasta tahdostani. En halua jatkaa samalla linjalla vuositolkulla, mutta olen nähnyt viisaammaksi tässä elämänvaiheessani ottaa hieman omaa aikaa hoitaakseni terveyteni kuntoon. Nyt työttömänä ollessanikaan en ole täysin toimettomana, vaan käyn kuntouttavassa työtoiminnassa kolmesti viikossa.

 Olen saanut kokea paljonkin ulkopuolisten painostusta elämässä etenemisestä. Useimmilla ikäisillänihän on jo ammatti tai ainakin ylioppilaslakki. Ilman kumpaakaan näistä olen korkeasti koulutetun sukuni  ”musta lammas.” Saan monesti kuulla kommentteja kuten ”kyllä sinä pystyt koska kaikki muutkin pystyvät.” Usein verratessani itseäni muihin koen olevani aikaansaamaton luuseri.

 Olen kuitenkin ruvennut ihmettelemään, mihin meillä kaikilla on niin kova kiire. Harva peruskoulun päättävä oikeasti tietää mitä elämältään haluaa, silti seuraaviin opintoihin on rynnättävä. Työelämässä pitäisi olla mahdollisimman tehokas. Töissä on käytävä jotta olisi rahaa elää, mutta ei ehdi oikeasti elää, koska on tehtävä niin paljon töitä. Kova tahti aiheuttaa stressiä, viikonloput ja lyhyet lomat eivät riitä rauhoittumiseen.

 Yhteiskunnan näkökulmasta jokaisesta yksilöstä pitäisi yrittää hyötyä mahdollisimman paljon, repiä irti kaiken minkä saa. Nuorten pitää päästä työelämään nopeasti samalla kun eläkeikää nostetaan koko ajan. Pitäisi olla tehokas ja kiireinen ollakseen kelvollinen. Kuinka kauan tätä samaa rataa täytyy jatkaa että maailma on valmis? Mihin lopputulokseen oikeastaan tällä kaikella pyritään?

 Toki Suomessa asiat ovat paremmin kuin monissa muissa maissa – täällä sentään jokaisen toimeentulosta huolehditaan, vaikka ei pystyisikään tekemään töitä. Kaikissa maissa ei tosiaan kysellä, jaksatko mennä töihin vai etkö, on vaan pakko, jos haluat elää. Ihmisten hyvinvointi onkin sitten asia erikseen. Olen tyytyväinen siihen, että Suomessa ainakin taloudellisesti huolehditaan jokaisesta ”väliinputoajasta.”

 En haluaisi pitkäaikaisesti elää loisena, mutta tiedän että minulla on vielä pitkä matka kuljettavana sopeutuakseni normaaleihin työaikoihin. Kahdeksan tuntia töitä päivässä, viidesti viikossa kuulostaa tällä hetkellä melko kaukaiselta. Välillä uskon, ettei minusta tule ikinä olemaan siihen. Jos vaihtoehtoina on vain täydellinen pärjääminen tai syrjäytyminen, pelkään että kallistun jälkimmäisen puolelle. Voisiko näiden kahden ääripään välille kehittää monimuotoisempia vaihtoehtoja, ettei kaikkien tarvitsisi yrittää mahtua yhteen muottiin?

 Yritän olla toiveikas tulevaisuuteni suhteen. Kunhan saan mielenterveysongelmani hallintaan, toivon että tulen löytämään keinoja jaksamiseen, sekä alan jolle voimavarani ja lahjani riittävät. Vaikka välillä olen ajatellut ettei minusta ole mihinkään työhön, olen nyt pikkuhiljaa alkamassa löytää omia vahvuuksiani, joita haluan hyödyntää tulevaisuudessa työelämässä. Onneksi olen saanut aikaa ja tukea itseni etsimiseen.

Tekstin on kirjoittanut 21-vuotias jyväskyläläisnainen

Laulu työllistymisen vaikeudesta

Nuorten Keski-Suomi ry on mukana Serpa-hankkeessa. Hankkeessa nuoret pääsevät tutustumaan kokeilukulttuuriin, löytämään omia vahvuuksiaan ja kiinnostuksenkohteitaan sekä pohtimaan ja ratkomaan nuorten työllistymiseen liittyviä kysymyksiä. Serpaa hallinnoi Jyväskylän ammattikorkeakoulu ja hanke saa Vipuvoimaa EU:lta.

Serpa-tiimeissä olemme kokoontuneet pohtimaan nuorisotyöttömyyden ongelmia ja keksimään niihin ratkaisuja. Jaoimme paljon ajatuksia omasta elämästämme, omista työttömyyden ja työllistymisen vaikeuksistamme, huomioistamme ja haaveistamme, ja tässä blogitekstissä jaamme näitä ajatuksia. Nuoret työttömät saavat osakseen negatiivisia ennakkoluuloja, ja olemme huomanneet myös itse häpeilevämme työttömyyttä. Toisaalta myös työelämä saa ennakkoluuloja osakseen nuorten suunnalta. Nyt, kun on entistäkin arkisempaa joutua työttömäksi, on aika purkaa nämä ennakkoluulot. Työttömät nuoret eivät välttämättä ole työttömiä omasta tahdostaan.

3 ENNAKKOLUULOA TYÖTTÖMISTÄ NUORISTA

1. Työtön=työtön, koska hän on laiska ja saamaton
Yhteiskunta, perheet, suvut, kaverit ja koulut painottavat työnteon tärkeyttä ja vaativat työkokemusta. ’Kiire’ tuntuu olevan ihailtavaa ja ’raskaan työn raatajat’ suorastaan sankareita. Pitäisi pyrkiä työskentelemään ’niska limassa’ ja ’ahkeruus’ tarkoittaa sitä, että töiden ohella ei saa olla muuta elämää.

Työttömyyttä joudutaankin sitten häpeilemään ja peittelemään. Se määrittelee meidät. Arkikielessä työttömät ovat laiskoja ja saamattomia, yhteiskunnan loisia, vetävät viinaa päivät pitkät, pelaavat kotona, syrjäytyneet luuserit. Varsinkin sukujuhlien tätien ja setien kasvoilta voi lukea tätä määritelmää tukevia ilmeitä heti sen jälkeen, kun on käyty keskustelu:

”Mitäs se sinä veljentyttö nykyään oikein teet??”
”No, olen työtön, mutta olen-”
”Vai niin.”

Työttömyys ei useinkaan johdu siitä, etteikö asian eteen olisi yritetty tehdä jotain. Sitä saattaa kirjoittaa kymmeniä ja taas kymmeniä työhakemuksia saadakseen vain kielteisiä vastauksia. Sitä lannistuu ja ahdistuu, samalla kun laskut kasaantuvat. Alamme epäillä itseämme, omia kykyjämme ja tehtyjä valintojamme. Tulee kamala stressi työttömänä olemisesta.

2. Työtön nuori ei tee mitään
Olemme tavanneet tässä hankkeessa monta työtöntä nuorta, joilla on kalenteri täynnä: toisilla on järjestötoimintaa, toisilla matkustelua, on työkokeilua, bänditoimintaa, harrastuksia, työhakemuksia- ja haastatteluja, pääsykokeisiin lukemista ja vapaaehtoistyötä. Työttömyys ei tarkoita sitä, etteikö samaan aikaan saattaisi tehdä paljonkin töitä. Nämä työt eivät välttämättä kuitenkaan kerrytä palkkaa, veroja ja eläkettä, eivät välttämättä toimi edes CV:n täytteenä, mutta toimettomuudeksi niitä ei voi laskea.

3. Työttömyys on pelkästään huono asia
Lyhyen aikaa työttömänä oleminen on koettu meidän tiimissä mukavaksikin jutuksi. Silloin on aikaa miettiä hetki, mitä elämältä haluaa, mitä työtä olisi kiva tehdä tai kokeilla ja mitä muuta elämältä haluaa kuin töitä. Työttömänä ajanjaksona ehtii ehkä toteuttamaan unelmiaan, kuten vaikkapa ulkomaanmatkan.

Meidän sukupolvemme käsitys työstä on erilainen kuin aikaisempien. Työ ei ole enää se ykkösjuttu, eikä työhön haluta käyttää kaikkea aikaa. Haaveilemme elämyksistä, matkoista ja muusta työn ulkopuolella olevasta elämästä. Työ voidaan ajatella myös pelkästään välineeksi tai keinoksi saavuttaa noita muita asioita. Haluamme tehdä mielekästä työtä, emme välttämättä sitä, mitä suku, perhe, koulu tai muu ulkopuolinen taho toivoisi tai olettaisi meidän tekevän.



3 ENNAKKOLUULOA TYÖELÄMÄSTÄ

1. Yrittäjyys on kamalaa, ei ollenkaan minun juttuni
Olemme keskustelujen tiimellyksessä huomanneet, että meillä on työelämään liittyviä ennakkoluuloja. Joku on sanonut jotain, ja toinen kumonnut sitten, että no siinä työpaikassa ei ainakaan ollut niin. Esimerkiksi yrittäjyys koetaan pelottavana asiana: yrittäjän täytyy olla superihminen, paljon haasteita ja vastuuta, ei lepoa, ei vapaapäiviä, pelkästään pitkiä ja raskaita työpäiviä, burn out.

Yrittäjyydessä on kuitenkin muitakin puolia ja yrittäjän on mahdollista vaikuttaa omiin työolosuhteisiinsa. Esimerkiksi osuuskuntatoiminnassa riskit ovat pienemmät, vastuuta voi jakaa, ja osuuskunnan jäsenet voivat täydentää toisiltaan puuttuvia ominaisuuksia. Osuuskunnan jäsen ei välttämättä ole kokoaikainen yrittäjä, ja voi täten saada vaikkapa työttömyyspäivärahaa.

2. Töihin menon jälkeen ei ole muuta elämää
Monet nuoret pelkäävät, että esimerkiksi kesä menee aivan pilalle töitä tehden. Ei päästä festareille, ei päästä ulos nauttimaan auringosta, kesä menee hukkaan, ei yhtään kivaa. Tähän voi kuitenkin vaikuttaa paljon sillä, minkälaista työtä hakee ja minkälaisin ehdoin. Jos haluaa kesätöitä, mutta myös kesälomaa, on haettava osa-aikaisia töitä, extraajien paikkoja, muutaman viikon tai vain kuukauden kestäviä työpaikkoja. Ulkotyöt tai yötyöt voivat olla ratkaisu sille, joka haaveilee päivät auringonotosta.

Moni tiimissämme on kokenut, että työnantajat ovat useimmiten joustavia. Festariviikonloput ovat hyvinkin neuvoteltavissa, jos niistä vain ilmoittaa pomolle aikaisin. Uusi työ tuo uusia tietoja, taitoja ja tuttavuuksia, joten työ täytyy ajatella uutena kokemuksena, eikä pelkästään menetyksenä.

3. Suomalainen työrutiini ahdistaa
Olemme tiimissä pohtineet työhön liittyviä kulttuurieroja, ja tulleet siihen tulokseen, että Suomessa pitäisi vähän relata. Täällä työaika on käytettävä mahdollisimman tehokkaasti, muuten omatunto soimaa, työstä on suoriuduttava täydellisesti, sillä on saavutettava tuloksia ja niitä mitataan. Kun työt on tehty, juostaan tukka putkella kotiin jatkamaan muiden viikkorutiinien suorittamista.

Yhdellä tiimiläisellämme on työkokemuksia Tanskasta. Siellä työhön suhtaudutaan paljon rennommin. Työpäivän aikana on lupa hoidella omiakin asioita ja viipyä lounastauolla vähän pidempään. Töissä saa vähän hullutella, pelailla ja vitsailla työkaverien kanssa, kuitenkin niin, että työt tulevat tehtyä. Päivän päätteeksi työporukka kokoontuu vielä kapakkaan yksille, ennen kuin muut velvollisuudet kutsuvat. Olisiko Suomessakin mahdollista saada työskentelystä samaan aikaan rentoa ja tuloksellista?

Työpaikan rentous ja tunnelma ovat tietysti paikka- ja alakohtaisia, eikä voida olettaa, että kaikkialla pätisivät samat säännöt. Olemme kuitenkin huolestuneita työhyvinvoinnista, emmekä ole valmiita työskentelemään oman hyvinvointimme kustannuksella. Työilmapiiri, rentous ja hauskanpito ovat olennainen osa työssä viihtymistä.

Työntekijöinä meillä on kuitenkin mahdollisuus vaikuttaa ja kehittää ilmapiiriä omalla työpaikallamme. Oma käytöksemme merkkaa paljon: hymy, kohteliaat sanat, kiitos ja anteeksi, ihan perusjutut. Voimme myös itse ehdottaa ja järjestää työporukan illanistujaisia tai yhteistä tyhy-reissua. Velvollisuutemme on myös puuttua esimerkiksi työpaikkakiusaamis- ja syrjimistilanteisiin.



3 TYÖLLISTYMISEN ONGELMAA

1. Suhteilla saa töitä, mutta mistä saa suhteita?
Aina palkataan vanha kesätyöntekijä, tuttavan tuttu, kaiman kummin sisko, onko meillä muilla mitään mahdollisuuksia? Jos kaupunginjohtajan lapset nappaavat kesätyöt oman nenän edestä, se tuntuu niin väärältä ja epäreilulta. Kun taas itseä sattuu onni potkaisemaan, ja pääsee vanhaan harjoittelupaikkaan töihin, niin sehän on aivan luontevaa. Miten itse tekisit valintoja, jos olisit rekrytoija? Jos kahdella hakijalla on molemmilla hyvät paperit, ja tunnet heistä toisen, kumman palkkaisit? No tutun tietysti.

Töihin on siis helpompi päästä suhteiden kautta. Suhteiksi käyvät kaikki tuntemasi ihmiset: kaverit, vanhemmat, sukulaiset, opettajat, työkaverit…Mitä hanakammin kerrot eteenpäin, että olisit vailla töitä, sitä luultavimmin voit saada puhelinsoiton tutun tutulta, joka tarvitsisi työntekijää.

2. Täytyy olla työkokemusta, jotta pääsee töihin – jos ei pääse töihin, mistä saa työkokemusta?
Tämä on latistava oravanpyörä, joka ei päästä työtöntä otteestaan. Yksi lyhytkin työpätkä voisi saada pyörän pyörimään eteenpäin. Haluaisimmekin tässä asiassa rohkaista työnantajia palkkaamaan uusia, työttömiä työnhakijoita enemmän kuin niitä, jotka vaihtavat työpaikkaa.

Jos pyörä junnaa paikallaan, voi erilaista työkokemusta hakea myös muuta kautta, kuten järjestötoiminnasta, vapaaehtoistyöstä tai omasta projektista.

3. Välipudotus valmistumisen jälkeen
Monet nuorten työllistymistä edistävät hankkeet on suunnattu alle 20-vuotiaille. Haussa on silloin työntekijöitä pienenpiin hanttihommiin, lyhyenpiin työsuhteisiin tai työkokeiluihin. Juuri ammattiin valmistuneilla tähtäimessä ovat jo haasteellisemmat työt, mutta kokemusta niistä ei välttämättä ole. Nämä työnantajat taas toivovat mahdollisimman kokeneita työntekijöitä. Voikin olla, että jos valmistumishetkellä ei ole vielä työpaikkaa tiedossa, sitä voi joutua odottamaan kauan. Koulun antama tuki on silloin kadonnut kokonaan, ja yhtäkkiä nuori onkin aivan tyhjän päällä.

Työnantajilla on omituinen käsitys, että alalle valmistuneet opiskelijat ovat välittömästi valmiita työkentälle, millaisiin tilanteisiin tahansa. Jokaiseen työtehtävään tulisi kuitenkin antaa oma koulutus, perehdytys, tilaa pienelle mokailulle ja kokeilulle, ja tällä tavalla ajan kanssa voidaan saada työpaikalle kokenut ja osaava työntekijä. Olemme Serpassa pohtineet, voisivatko koulut antaa enemmän eväitä valmistumisen hetkellä, tarjoamalla esimerkiksi työpaikkoja yhdeksi vuodeksi valmistuville opiskelijoille. Koulun pyörittämä, vaikka osuuskuntapohjainen yritys, voisi palkata sellaiset nuoret töihin, jotka ovat vaarassa jäädä ilman työpaikkaa. Turvallinen kouluporukka ja -ympäristö säilyisivät, ja valmistuneet saisivat lisää aikaa työn etsintään.


Nimim. Nuksun Serpa-tiimi

Työtön sohvaperuna?

Olen tällähetkellä työtön mutta viikkoni täyttyvät kaiken näköisestä tekemisestä: maanantaina sirkustreenit, tiistaina naisten avoin toiminta ja koiran toko, keskiviikkona mimmit goes ja akkuryhmä, torstaina sivellinkurssi, perjantaina peli-ilta.

Eli toimintaa ja kulkemista on lisäksi myös töiden hakua sekä hakemusten täyttäminen kelaan ja sossuun sekä käynnit psykologilla sekä työkkärillä ja sossulla. Välillä tuntuu ettei aikaa jää kotitöihin kuin viikonloppuna ja kotisohvaa on kyllä välillä ikävä.

Tosin noin vuosi sitten asia oli toisin koska pelkäsin lähteä kotoa, silloin syy ei ollut laiskuus vaan pelko. Tänä keväänä olen hakenut useampaa kesätyöpaikkaa ja vastaus on ollut aina negatiivinen.

Tekstin on kirjoittanut HZ

Tekemisen merkitys työttömälle

Pitkään työttömänä olleelle pienetkin rutiinit ovat tärkeitä. Kaikille ei ole itsestään selvää, että jaksaa edes aamulla pedata sängyn ja pestä hampaat. Jos ei ole paikkaa minne aamulla lähteä, saattaa herätä ajatus: ”miksi edes nousisin sängystä?”

Lopetettuani koulun ahdistuneisuuden takia vuosi sitten, yritin keksiä jokaiselle päivälle mahdollisimman paljon tekemistä. Tänään käyn kaupassa, tiskaan ja pesen yhden koneellisen pyykkiä. Toisen säästän huomiselle, että silloinkin olisi jotain tekemistä tiedossa. Illat kuluivat monesti television ääressä, jotta aika kuluisi nopeasti ja pääsisin nukkumaan, pakoon taas yhtä turhaa päivää herätäkseni seuraavaan.

Jos ei satu valmiiksi olemaan masentunut, pitkäaikainen toimettomuus on omiaan sairastuttamaan reippaimmatkin meistä. Vaikka suuri osa työttömistä ei olekaan tyytyväisiä tilanteeseensa, kotiin jumittuminen saattaa alkaa tuntua liian tutulta ja turvalliselta. Ajatus tilanteen muuttumisesta saattaa pelottaa ja aiheuttaa voimattomuuden tunnetta. Jos on tottunut olemaan vain kotona, eristäytyneenä ihmiskontakteista, ennen pitkää ajatus sosiaalisuudestakin voi alkaa ahdistaa.

Ollessani tässä tilanteessa minulla ei ollut edes tietoa, mitä kaikkea voisin tehdä työn tai koulun sijasta. Koska minulla ei ole koulutusta, tiesin opiskelujen olevan jossain vaiheessa edessä, mutta masennus ja pitkäaikaisen työttömyyden aiheuttama kyvyttömyyden tunne tuntuivat liian suurilta esteiltä. Olin ilmoittautunut työttömäksi työnhakijaksi netissä, mutta muutaman kuukauden odottelun jälkeen huomasin, ettei asiani etene ilman varsinaista ajanvarausta.

Päästyäni viimein työvoimatoimiston asiakkaaksi asiani lähtivät etenemään, vaikkakin hitaasti. Kuukaudet, joina odottelin seuraavia työkkärikäyntejä, tuntuivat hukkaan heitetyiltä. Ammatinvalintapsykologilla käyminenkään ei selvittänyt tulevaisuuden suunnitelmia – masennuksen takia minulla ei ollut riittävää kiinnostusta millekään alalle. Sain kuitenkin viimein aikaiseksi käydä lääkärissä, josta sain masennuslääkkeet vointini tueksi.

Onnekseni pääsin ja uskalsin lähteä Nuorten taidetyöpajalle, ensin kuuden viikon ja myöhemmin kolmen kuukauden mittaisille pajoille. Olin tietoinen tästä mahdollisuudesta aikaisemminkin, mutta olin kuvitellut olevani liian ujo, liian epäsosiaalinen ja liian masentunut uskaltautuakseni vieraaseen ryhmään. Sain kuitenkin huomata, etten tosiaankaan ollut ainoa kyseisten ongelmien kanssa painiva. Pajaryhmissä oli hyvin monenlaisista tilanteista tulleita nuoria, eikä minun tilanteeni ollut mitenkään kummastusta herättävä, päinvastoin hyvinkin tavanomainen tarina. Pajalla käyminen on toiminut minulle loistavana vertaistukena ja kuntouttajana. Puolessa vuodessa olen muuttunut paljon – en ole enää yhtä masentunut, en pelkää sosiaalisia tilanteita, olen oppinut hyviä ryhmässä olemisen taitoja, sekä tutustunut hienoihin ihmisiin. Pikkuhiljaa minulle on alkamassa muodostua kuva siitä, mitä haluan tehdä tulevaisuudessa, eikä opiskelukaan enää tunnu niin pelottavalta asialta.

Jälkeenpäin ajateltuna harmittaa, etten aikaisemmin osannut hakeutua pajalle. Jos olisin suoraan koulusta jättäydyttyäni päässyt avun piiriin yksin jäämisen sijasta, asiani olisivat varmasti edenneet nopeammin. En ehkä olisi masentunut yhtä pahasti, jos en olisi viettänyt puolta vuotta lähestulkoon neljän seinän sisällä.

Joillekin meistä nyky-yhteiskunnan tahti on liian kova, kelkasta on helppo pudota ja siihen on vaikea yrittää uudestaan nousta. Miten avunhakemisen kynnystä voisi madaltaa? Miten kuntouttavaan toimintaan pääsemistä voisi helpottaa? Nämä ovat todellakin sellaisia asioita joihin täytyisi panostaa, jotta ns. heikommatkin pysyvät vauhdissa mukana. On hyvin surullista, jos nuoret ihmiset lakkaavat täysin uskomasta omiin kykyihinsä vain sen takia, ettei aika ole oikea opiskelemiselle, tai työssä käyminen tuntuu ylivoimaiselta. Mielestäni työn tai opiskelun keinoja pitäisikin monipuolistaa, sekä tarjota nuorille ainakin väliaikaisesti muitakin vaihtoehtoja – kuten enemmän taidetyöpajan kaltaista toimintaa, edes siksi aikaa että tulevaisuuden kuviot selkeytyvät ja voimavarat kasvavat.


Tämän tekstin on kirjoittanut 21-vuotias jyväskyläläisnainen.

Ensin oli suo, kuokka ja työtön

Tässä me työttömät nyt sitten istumme pohtimassa, miten aloittaisimme ensimmäisen blogitekstimme. Kenelläkään meistä ei ole juurikaan kokemusta blogin kirjoittamisesta, mutta jokaiselta kuitenkin löytyy ajatuksia, joita haluamme pukea sanoiksi. Siksi keksimme käyttäää blogia tarkoitusperiimme.

 Tulemme käsittelemään blogissa omia kokemuksiamme, sekä ottamaan selvää erityisesti työttömille suunnatuista palveluista ja niiden mahdollisesta puutteesta. Pyrimme sekä tarjoamaan eräänlaista vertaistukea samankaltaisessa tilanteessa oleville, että tuomaan ilmi näkökulmiamme vaikutusvaltaisemmille tahoille. Ennenkaikkea tahdomme herättää keskustelua niin hyvässä kuin pahassakin, ja esimerkiksi kumota työttömiin liittyviä ennakkoluuloja.

 Toivomme lukijoilta rohkeutta kommentoida ja kysellä, sekä jakaa myös meille omia kokemuksiaan. Toivottavasti tekstimme herättävät ajatuksia, provosoitumista, samaistumisen kokemuksia, oikeastaan mitä tahansa keskustelua aikaansaavaa. Herätimmekö kiinnostuksesi?

 Tervetuloa seuraamaan blogiamme!